Karhut muistelevat vanhoja kalajuttujaan. Ovatkohan he saaneet noin suuria kaloja ...

Aamukummitus Sanelma: Öljyn hinta lähtee pysyvään nousuun ... Poliisin oikeus rikosten tekemiseen epäilyttää … Fidelin parta sen kun pitenee... Halonen: Ympäristöasiat … Huumerikoksia … Uusi tekijänoikeuslaki poikkeuksellisen huono … plaa-plaa-plaa plaa plaap-plaap … 

Suikka: ?!!

Lieri: ?

Suikka: !!

Lieri:  J

Suikka: :D

        Keväällä luontoäiti oli kylvänyt S24/Kirjailijan alut kasvimaalle koko pussillisen kirjailijansiemeniä.

    - Sadonkorjaaja taitaa olla joku harvinaisempi pöllö,  Hestia hämmästeli tieltä katsellessaan. Hänen silmälasinsa olivat nimittäin jääneet kotiin, eikä hän nähnyt suurempia kokonaisuuksia.

Kuvassa on tarinan kivi. Se on on noin metrin korkuinen ja puolitoista metriä leveä.

Tämä tapahtui 19.08.2004 ja asuin asuin silloin vielä omakotitalossa toisella paikkakunnalla.

 En ollut juurikaan kiinnittänyt huomiota mäessä olevaan suureen kiveen, vaikka se oli ollut nähtävänä aina kun istuin keittiön pöydän ääressä. Ainakaan se ei ollut pelottanut minua, sillä noita vierähtämäisillään olevan näköisiä kiviä näkee useinkin teitten varsilla.

Sitten luin eräästä parapsykologiaa koskevasta tutkimuksesta, jossa koehenkilö oli hypnoosissa ilmoittanut eläneensä 1500-luvulla eräänä nimeltä mainitsemanaan henkilönä. Hän oli kertonut kaivaneensa maata kiven alta, kun kivi oli vierähtänyt hänen päälleen ja peittänyt hänet. Tutkijat olivat kirkonkirjoista todenneet, että sen niminen henkilö oli elänyt 1500-luvulla ja kadonnut jäljettömiin.
 

Vaikka en usko kaikkiin huuhaa-juttuihin, jollaisina olen pitänyt useimpia parapsykologisia juttuja, tuon kirjoituksen luettuani 19.8.2004 illalla tunsin outoa pelkoa jo nukkumaan mennessäni. Yöllä näin seuraavan painajaisunen:

Olin suuren lapsijoukon kanssa kotonani kun huomasin kasvot ulko-oven ikkunassa aivan lähellä lasia. Kiihkeästä ilmeestä näkyi, että ovi, vaikka se olikin lukossa, oli liian heppoinen pidättelemään häntä kun hän näytti olevan sisälle tulossa.
  Olin kauhusta lamaantunut ja menetin näkökykyni. Itse asiassa sokeus oli ainoa pakopaikka, joka oli mahdollinen lamaantuneena ollessani. Hetken kuluttua näkökykyni palautui ja oli pakottava tarve nähdäkin, sillä pelkäsin hänen rikkovan tai irrottavan ovilasin.
  Olin edelleen jäykkä ja kyvytön liikkumaan. Tunsin olevani kuin kuin maahan lyöty tappi, ajatukseni olivat vähäisiä ja sekavia. Yritin ajatella omaa historiaani, mutta en kyennyt siihen.

Seuraava havaintoni oli se kun hän oli saanut oven auki ja käveli kevyesti sisälle. Hän vilkaisi nopeasti eteisen avoimista ovista kuin tarkistaakseen, ettei huoneistossa ollut minun lisäkseni muita aikuisia.
Seisoin keskellä huoneistoa olleessa eteistilassa jähmettyneenä kykenemättä liikahtamaan, sillä mikään minussa ei toiminut. Minulla ei ollut käsitystä siitä mitä hän seuraavaksi tekisi, mutta tiesin, että tämä mies oli paha. 

Kauhu jatkui niin että minusta tuli ulkopuolisen voiman vastaanottolaite, jolloin aikaisemmat kokemukset alkoivat vilistä kuin nauhalta. Tahdosta riippumatta ja minkään estämättä näin historiallisia asioita ja tapahtumia esivanhempieni ajoilta saakka ja vieläkin vanhempia. Olin kokonaisvaltaisesti tämän ulkopuolisen voiman kanavana, eikä sillä, mitä ajankohtaisesti näin, tunsin, tai ajattelin, ollut enää mitään vaikutusta itse tapahtumakuvanauhaan.

  Tuon tapahtuessa tajusin selvästi tunkeilijan voivan tehdä aivan mitä tahansa. Hän vähät välitti lasten läsnäolosta ja tiesin hänen pystyvän manipuloimaan heitä jälkeenpäinkin heidän kuolemanpelostaan johtuviin harhoihin asti.

Vain aikuiset ihmiset voivat estää sen, mitä seuraavaksi tapahtuisi, ajattelin.

-

20082004

Kun aamu valkeni, heitin nihkeän yöpaitani pyykkikoriin ja suihkussa käytyäni menin hetkeksi pitkälleen miettimään untani. Toivoin ymmärtäväni, mutta en ymmärtänyt, enkä jaksanut pakottautua ajattelemaan. Ikkunasta näin valkoisten pilvien nousevan puiden latvojen takaa ja lipuvan taivaan korkeimmalle kohdalle.

Ehkä rentouduin kiinnitettyäni huomioni muualle. Ainakin tajusin, että kaikki minkä soisin unessani olleen olevan vain unta, ei ole pelkästään sitä. Nuo kauhun tunteet ovat alun perin parikymppisenä kokemiani. 

Ehkä unien haltija valitsi ne toipumisen välineiksi ja jouduin siitä syystä kokemaan niitä uudestaan nunessani. Minullahan on takanani kymmenen vuoden perhehelvetti.

Unessa näkemäni ja kokemani esivanhempieni ja vieläkin vanhemmat historialliset tapahtumat olivat itsestäänselvyyksiä unen silmille ja logiikalle, mutta joihin sormet ja näppäimet eivät pysty. Kirjoitan sen verran unentulkintaa, minkä luulen ymmärtäväni.

Jatkuu elämäntarinassani, jota opettelen kirjoittamaan...

Seuraavan lyhytkertomuksen tapahtumat ovat olleet kuvassa näkyvällä pellolla - siten kuin olen käsittänyt äitini minulle kertoman. Äitini oli kuullut tapahtumista mummoltani, joka oli omin silmin nähnyt kaiken kamarin ikkunasta.

Jatkosota oli alkanut muutamia viikkoja aikaisemmin. Isänäitini Elliisa ja isänisäni Niilo olivat jääneet kotitilalle. Hän eivät olleet olleet halukkaita lähtemään enää toista kertaa evakkoon, eikä heitä heidän korkeasta iästään (mummo 60 vuotta ja ukki muutaman vuoden vanhempi) johtuen oltu pakotettu lähtemään. Ei, vaikka naapurista oli poliisi kyllä hakenut erään Matin, joka  laskujeni mukaan oli ollut samaa ikäluokkaa kuin isovanhempani. Äitini oli mennyt kolmen veljeni kanssa evakkoon Kärsämäelle ja isäni oli ollut rintamalla.

Mistä syystä isäni nuoremmat veljet, 21-vuotias Lauri ja 19-vuotias Väinö olivat olleet kotitilalla sodan jo alettua, en tiedä. Vanhemmiltani sitä on liian myöhäistä kysyä kun he ovat kuolleet.

Lauri ja Väinö olivat 16.7.1941 olleet ulkosalla kun he olivat havainneet metsässä liikettä, jolloin he olivat nopeasti piiloutuneet viljapeltoon. Kun mitään erikoista ei ollut kuulunut vähään aikaan, he olivat nostaneet päätään katsoakseen näkyykö siellä ketään. Silloin metsästä suhahtaneet luodit olivat osuneet kummankin pojan päähän.

Luulen, että ukkini ja mummoni, mutta myös isäni kaikkine veljineen ja siskoineen olivat murehtineet kauan. Murhetta oli ollut jo ennestäänkin, silla isäni Otto-veli oli kuollut evakoiden auttamistehtävissä ollessaan. Kuolema oli kohdannut hänet hänen yöpyessään evakkolaisten kanssa Sukevan koululla, josta oli ollut tarkoitus jatkaa matkaa seuraavana päivänä varsinaiseen evakkopaikkaan.

- Otto ties, jotta lähtö on eessä. Se näky siitä kun se iltasella nukkumaan ruvetessa naamasa pestyysä kahto niin pitkään ihteesä peilistä, kastel kampaasa ja asetteli hiuksiisa, aivan kuin ois lähössä jonnehi, kertoi äitini.

Ja aamulla Otto oli maannut levollinen ilme kasvoillaan, mutta kuolleena.

*   *   *

19.05.2008 lisään, että muutamia viikkoja sitten yritin ottaa internetin Sotasurmat-arkistosta selvää mitä tietoa siellä on Laurista ja Väinöstä, mutta sieltä ei löytynyt heidän nimiään muilta osin täsmäävine tietoineen.

Lähetin siitä asiasta sähköpostia sivulla olevaan Palaute-osoitteeseen.

Joensuun maakunta-arkistosta soitettiin ja sanottiin Laurin ja Väinön löytyvän kohdasta Menehtyneet. Lisäksi sanottiin Laurin syntymäajan, jonka olin saanut kauppakirjasta, heittävän kuukaudella verrattuna niihin tietoihin, jotka olivat maakunta-arkistossa. Sanottiin Väinön olleen alokas, kuolleen sotasairaalassa ja että hänet oli haudattu Kuopioon.

Epäilin, että Maakunta-arkistossa on väärää tietoa. Ilomantsista, paikasta, jossa veljekset olivat olleet, ei olisi niissä oloissa ollut mahdollista mennä samana päivänä Kuopioon. Sitä paitsi luotan mummooni ja äitiini. Missään tapauksessa he eivät olisi valehdelleet sellaisesta asiasta.

Minulta kysyttiin, mistä olen saanut tiedon että veljekset oli ammuttu peltoon. Kerroin asian siten kuin äitini oli kertonut ja olen varma siitä, että miesten kuolema oli tapahtunut juuri siten.

Seuraavat tiedot ovat tilan kauppakirjasta:

Lauri Ikonen synt. 14.7.1920, kuoli 16.7.1941 ja

Väinö Ikonen synt. 23.5.1922, kuoli 16.7.1941.

--

18.9.2008 tein Uuden kyselyn Laurista ja Väinöstä Joensuun maakunta-arkistoon. Tällä kerralla liitin kirjallisen kertomuksen lisäksi mukaan tilan kauppakirjan liitteenä olleen kopiot Maakirjasta, jossa on kopio kirkonkirjan lehdestä nro 1372. Siinä on Laurin ja Väinön syntymäajat ja Ne ovat samat kuin mitkä olin jo ilmoittanut maakunta-arkistoon viime keväänä. Kirkonkirjan lehdessä pitäisi kai olla luotettavinta tietoa syntymäajoista, mitä on saatavissa.

Asiakirjojen valossa näyttää sille, että viime keväänä maakunta-arkistosta annettu tieto ei pitäisi paikkaansa.

Yritin kyllä tarkistaa vielä Joensuu@narc.fi / Menehtyneet /mutta se ei avautunut.

27.3.2009 Joensuun maakunta-arkistosta ei ole vielä vastattu 18.9.2008 lähettämääni kirjeeseen, johon olin liittänyt Kirkonkirjan lehden nro 1372. Siinä ovat maakunta-arkiston minulle antamista tiedoista poikkeavat Laurin, Väinön ja Oton syntymäajat.

6.6.2009 Ei vieläkään ole vastattu.

9.8.2009 Maakunta-arkistosta ei ole kuulunut mitään.

4.10.2009 Vaikuttaa sille kuin aiottaisiin painaa villaisella koko asia.

Tänään, 06.10.2009, sain maakunta-arkistosta 02.10.2009 päivätyn kirjeen. Siinä kysyttiin vain, olenko vielä kiinnostunut isoisäni esivanhemmista. Laurista ja Väinöstä ei mainittu mitään.

Soitin maakunta-arkistoon ja ilmoitin olevani edelleen kiinnostunut. Kysyin Laurista ja Väinöstä, mutta minulle sanottiin, että 1900-luvulta eteenpäin olevat tiedot ovat syntymä kotipaikkakunnan seurakunnan arkistossa.

Soitin sinnekin. Sieltä löytyi rippikirjat ja muuta tietoa niin paljon, että vakuutuin keskusteltavana olleen ne henkilöt, joiden kuolemaan liittyvistä asioista halusin tietää. Mutta ne tiedot eivät täsmänneet sen kanssa mitä isovanhempani olivat nähneet ikkunasta.

Minulle kerrottiin, että kirkonkirjojen mukaan Lauri oli kuollut sodassa ja Väinö oli kuollut sotasairaalassa 11 osast. 13.10.1941 kurkkumätään. 

Siinä täytyy olla joku virhe. Sanoin, että jos on joku paikka jossa sen voi korjata, Niin haluaisin ainakin keskustella kirkonkirjoihin päätyneistä tiedoista ja kertoa isovanhempieni silminnäkijähavainnoista.

Sain sähköpostiosoitteen. 

  - Minä en lähe sotaan enkä minnekään! oli Matti sanonut.

  Mutta sitten oli ilmestynyt poliisi paikalle ja vaihtoehdot olivat olleet vähissä. Matti myöntyi.

    - Minä käyn vain viemässä tämän repun varastoon, jotta on sitten ruokoo kun tullaan sieltä, oli Matti sanonut ja hävinnyt reppu mukanaan metsään. Poliisi oli jäänyt pihalle seisoskelemaan. Hetken kuluttua, kun Matti oli ilmestynyt kuusikosta, he olivat yhdessä lähteneet tietä pitkin kirkonkylään päin. 

Sodan päätyttyä perheenjäsenet olivat palanneet evakosta murheen murtamina menetettyjen omaistensa takia. Mutta metsästä polttopuita keräillessään lapset olivat ilokseen löytäneet kuusen juurelta isänsä repun, jossa oli ollut korppupussi. 

Yö työskentelee ihmisen tiedottomassa mielessä, levollisesti se ratkaisee päivällä syntyneitä ongelmia. Se käyttää mielen kaikkia huoneita, sillä kun päivä painuu lännen maille, ovet jäävät usein auki niihinkin huoneisiin, jotka ovat päivisin lukittuina.

Lukittavissa kalterihuoneissa asuvat ne, joita jotkut ovat heidän lapsuudessaan alkaneet kiusata ja nimittää heitä pahan haltijattariksi. Varmuuden vuoksi talonmies pistää heidänkin ovensa lukkoon aina kun näkee niiden jääneen auki. Mutta on tilanteita jolloin talonmies ei huomaa, kerkiä tai jaksa ... 

Päivä paistattelee, etsii silmän ja suun ruokaa, tekee työtä ja on kiireinen.

Mutta yöllä pimeässä hermoston haaroittumat luovat hyvän aineellisen pohjan aineettomille assosiaatioille. Jotta assosiaatioita olisi runsaasti ja ne olisivat vilkkaita, niitä pitää kai  ruokkia.

Unessa yö avaa ruokakomeroiden ovet assosiaatioille. - Olkaa hyvä ja ottakaa, se sanoo kohteliaasti.

Uni: "Oli kesä. Olin lapsuuteni maisemissa ja menossa suuntaan, joka vie rantaan ja suolle. En havainnut peltoaitausta ja saatoin vapaasti poiketa metsästä pellolle.

 Tutkin tarkasti riihen ikkunan puoleisella pellolla kasvavaa tiheää kasvillisuutta, joka oli kuin liljaa. Koetin sormillani paksunnosta, ja päättelin sen olevan alullaan oleva kukkanuppu. Kuvittelin miltä liljapelto näyttäisi kukkivana.

Palattuani riihen taakse polulle, kumarruin solmimaan kengännauhojani. Silloin kuulin riihestä äänen kuin syvähengityksen ja se vangitsi koko huomioni.

En aluksi uskonut kummituksiin, ja pidättelin omaa hengitystäni kokeillakseni, kuuluisiko vielä sitten hengitystä.

Se kuului!

En lähtenyt karkuun. Seisoin ja ihmettelin siinä katse naulittuna riihen metsänpuoleiseen takaseinään.

      Pöydällä on Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin juhlakirja Kielen kärjessä 1956 - 2006.      

Kirjan takana maljakossa on kehäkukkia nuppuikäisistä kypsiin asti, hieman hopeaköynnöstä  ohimoilla, särkynyt sydän oli lopettanut tämän kesän kukintansa, mutta sen lehtiä on vihertämässä kimppua ja ikikukat edessä vannovat ikuista uskollisuutta, tai ainakin pyrkivänsä kielensä kärjellä olevaan totuuteen.

Olen tullut hyväksytyksi kirjailijayhdistys Ukrin jäseneksi tänä vuonna tekstin perusteella mukaan päässeitä. Minä pääsin tällä kirjoituksellani:

      Muistoja lapsuudestani Ilomantsissa

Arkku on paksulla narulla köytettynä reessä heinien päällä ja hevonen odottaa vain valjaista nykäisyä ja lähtökäskyä. On maaliskuun kahdeskymmenes päivä ja lunta on vielä maassa.
Parikymmentä ihmistä seisoo ulkovaatteissaan lähtövalmiina, kuka mennäkseen kirkonkylän hautausmaalle, kuka kotiinsa iltatöille navettaan.
Kuvassa on toinenkin hevonen. Siitä näkyy vain pää ja vaaleat otsaharjakset ja näyttää kuin se olisi samaa saattojoukkoa sekin. Se on kauempaa tulleiden vieraiden hevonen.

Anna on kuusivuotias. Hän on juossut mekkosillaan seisomaan isänsä eteen. Mummo katsoo pojantytärtään arkun toiselta puolelta.
Annan äitiä ei näy kuvassa. Hän on mennyt takana näkyvään navettaan ruokkimaan ja lypsämään lehmiä. Hän oli ensin tarjonnut vieraille karjalanpaistia, perunoita, piirakoita ja sekahedelmäkeittoa. Lopuksi kaikki olivat juoneet kahvia.

- Otahan tyttö suklaata, oli eräs muistotilaisuudessa mukana sanonut otettuaan takkinsa taskusta suklaalevyn. Anna ei ollut koskaan ennen maistanut suklaata, eikä hän pitänyt sen mausta. Hän meni ulos sylkemään sitä suustaan. Syljettyään sitä moneen kertaan hän tallasi vielä lunta päälle.

Isä oli mennyt saattamaan isäänsä kirkonkylän hautausmaalle, mutta Annaa ei   otettu sinne mukaan, vaikka mielellän hän olisi lähtenyt sinne.  Äiti ei lähtenyt ja pitihän hänen jäädäkin kotiin kun oli lapsia, eikä äiti näyttänyt olevan siitä pahoillaan.
Illalla äiti ja isä kertailivat vielä keitä oli ollut paikalla muistotilaisuudessa ja keitä hautausmaalla. He ihmettelivät vähän sitä kun isän yhtä veljeä ei ollut kuulunut eikä näkynyt.

Ukki oli kuollut viikkoa ennen tuon kuvan ottamista. Tuolloin Anna oli aamulla herännyt kahvin tuoksuun ja tuvan puolelle tultuaan hän oli vaistonnut jotain outoa. Hän oli luonut nopean silmäyksen ympärilleen. Lukemattomia kertoja hän oli nähnyt äitinsä kaatavan kahvia kuppiin, ukki oli sängyssään, tuli hellassa, kissat uunin päällä, - ei mitään erikoista. Oli hiljaista, vain vesipata oli alkanut porista hellanperällä.

Kun sitten äiti oli sanonut ukin kuolleen yöllä, kaikki lapset olivat ponnahtaneet ylös kuin vieterit.
- Minä kuulin yöllä kun ukki sano kolomasti jotta hooh-hoijaa, Olavi oli ilmoittanut.
Äiti oli hakenut naapurin Heikin joka oli tehnyt paarit. Yhdessä äidin kanssa he olivat kantaneet ukin rekeen ja hevosvoimin hänet oli sitten viety riiheen.

Kun ukin peti oli korjattu pois ja nurkkaus pesty, niin vielä ennen hautajaisia lysolin tuoksuessa, lapset olivat tajunneet, mikä vapaus heille oli koittanut.
- Hypitäänkö! Anna innosti nuorempia siskojaan. - Hypitään kaikki kun ukki on kuollut! hän sanoi.
Äiti ei pitänyt ajatuksesta, joten Anna meni siskojensa kanssa navetan taakse ja he hyppivät ja nauroivat siellä.
Sairastellessaan Ukki oli ollut vihainen lapsille kun kärsi heidän meluamisestaan. Usein hän oli ottanut kävelykeppinsä ja kopsauttanut sillä lapsia kun he juoksivat hänen sänkynsä läheltä. Usein lapset kerkisivät tietysti juosta karkuun. Mutta kun ukki oli kuollut, niin hänestä oli pelkkää iloa.

Kesällä Anna pääsi isän mukaan hautausmaalla käymään ja sitten he menivät baariin, jossa isä osti Annalle limsaa ja itselleen kahvia.
- Limsa kuohuu mahassa, Anna totesi. Tuolloin, vuonna 1952, Anna joi ensimmäistä kertaa limsaa ja se oli hyvää.

Eräänä aamuna Anna heräsi nurkalla olevasta pääskysen pesästä kuuluvaan äänekkääseen ilakointiin.
- Onkohan siellä jo poikasia? Annan mielessä kävi kun ääniä kuulosti olevan enemmän kuin tavallisesti. Tuvasta ei kuulunut kahvin valmistelun ääniä ja Anna nukahti uudestaan. Kun hän myöhemmin heräsi ja meni tuvan puolelle, peltotöihin savotoilta kotiutunut isä oli jo siirtänyt kahvikuppinsa kauemmaksi ja luki Karjalaista pöydän päässä. Kahvipannu oli hellan kulmalla.
- Istu tuohon penkille, isä sanoi pitäen lehteä vasemmassa kädessään sormi sivujen välissä ja kaatoi Annalle kahvia puoli kupillista. Sitten hän levitti lehtensä eikä onneksi nähnyt sen takaa kun Anna otti neljä palaa sokeria. Yhden niistä hän pani heti suuhunsa ja loput kahvin sekaan. Hän näki vilaukselta, että lehden takasivulla sarjakuvassa Fantom oli jo löytänyt Dianansa. Wandaa ei näkynyt.

Pöydän takaa ikkunasta avautunut näkymä oli sinä aamuna erityisen kaunis. Järven takaa nousseen auringon säteet leikkivät peltoaukean keskellä kasvavien koivujen heleänvihreissä lehvistöissä. Koivuja oli kaksi ja ne olivat toisiinsa kiertyneet kuin aidanvitsakset. Pääskyset sujahtelivat ikkunan edestä pontevina kuin kertoakseen jotain vieläkin tärkeämpää.

Tuona päivänä Anna, Ilona ja Hilkka leikkivät rinteessä peltoaitauksen vieressä olevassa multakuopassa. Kuoppa oli pyöreähkö, noin 4-5 metriä läpimitaltaan ja se oli noin metrin syvyinen.
Auringon paahtama multa oli vaaleanharmaata. Kun Anna nousi seisomaan ja valutti multaa sormiensa välistä, tuuli kuljetti sitä jonkin matkaa. Sitä meni hänen silmiinsä ja hän pyyhki hihalla kasvojaan. Sitten hän istuutui maahan ja kaivoi multaan kuoppaa. Syvemmälläkin maassa multa oli hienojakoista, mutta se oli hieman kosteaa ja tummempaa, eikä tuuli kuljettanut sitä. Hän tunsi mullan ja sen viileyden miellyttävänä kämmenissä ja jaloissa kun aurinko porotti lämpimästi.
He muotoilivat mullasta kumpuja kuin suuria leipiä.
Jokin rasahti aidan takana metsässä, eikä lehmiä näkynyt. Silloin lasten omat vaistot heräsivät jota seurasi pieni muutos leikkeihin. Polvillaan istuen he levittivät mekon helmat eteensä ja kaapivat multaa kukin omaan helmaansa. Helmat koottuaan he kannattelivat molemmin käsin kantamustaan ja veivät mullan tuvan ison ikkunan alle josta äiti näki heidät.

Ukin kuoleman jälkeisenä kesänä he leikkivät vielä ukin kuolemaa. Anna rupesi pitkälleen leikkipaikalle multakuoppaan.
- Hoh-hoijjaa! hän sanoi kolmasti, mutta kun Hilkka rupesi itkemään niin se leikki oli lopetettava.
- No, hauvataan sitten nukke, Anna sanoi ja haki tuvasta sellaisen nuken, josta ei enää ollut niin väliä.
He kaivoivat kuopan ja panivat nuken sokeritoppaan. Sitten he asettivat sen kuopan pohjalle ja taputtelivat mullan kummuksi ja poimivat kissankelloja ja päivänkakkaroita kummulle. Ristin he tekivät liiteristä löytämistään kattopäreistä.
- Oi Herra, jos mä matkamies maan…, he lauloivat.
- Hauvataanko vielä toinen nukke, Ilona innostui.
- Minun nuket ei jouva, Anna vastasi ja kun siskoillakaan ei ollut joutavaa nukkea, he lähtivät rantaan katselemaan, olisiko siellä savea, jotta leipoisivat siitä jotain.

Rantaan päin riihen ohi mennessään lapset tuijottivat sen pieneen ikkuna-aukkoon. Mustalla silmällään se tuijotti heitä ja taakseen vilkaistuaan Anna huomasi sen näkevän kaikkialle pihapiiriin, tuvan ikkunoihin ja metsäänkin.
- Kävellään hiljaa, ukki voi katella ikkunasta, Anna varoitti siskojaan.
Rannassa he ottivat vain kiireesti savea ja takaisin tullessa menivät toista kautta kotipihalle. Ennen kun he rupesivat leipomaan savea, he menivät tuvan takaseinustalle.
- Onko siellä kettään? he huusivat riihelle päin.
- … ettään, kuului vastaus.