Pöydällä on Pohjois-Karjalan kirjailijayhdistys Ukrin juhlakirja Kielen kärjessä 1956 - 2006.      

Kirjan takana maljakossa on kehäkukkia nuppuikäisistä kypsiin asti, hieman hopeaköynnöstä  ohimoilla, särkynyt sydän oli lopettanut tämän kesän kukintansa, mutta sen lehtiä on vihertämässä kimppua ja ikikukat edessä vannovat ikuista uskollisuutta, tai ainakin pyrkivänsä kielensä kärjellä olevaan totuuteen.

Olen tullut hyväksytyksi kirjailijayhdistys Ukrin jäseneksi tänä vuonna tekstin perusteella mukaan päässeitä. Minä pääsin tällä kirjoituksellani:

      Muistoja lapsuudestani Ilomantsissa

Arkku on paksulla narulla köytettynä reessä heinien päällä ja hevonen odottaa vain valjaista nykäisyä ja lähtökäskyä. On maaliskuun kahdeskymmenes päivä ja lunta on vielä maassa.
Parikymmentä ihmistä seisoo ulkovaatteissaan lähtövalmiina, kuka mennäkseen kirkonkylän hautausmaalle, kuka kotiinsa iltatöille navettaan.
Kuvassa on toinenkin hevonen. Siitä näkyy vain pää ja vaaleat otsaharjakset ja näyttää kuin se olisi samaa saattojoukkoa sekin. Se on kauempaa tulleiden vieraiden hevonen.

Anna on kuusivuotias. Hän on juossut mekkosillaan seisomaan isänsä eteen. Mummo katsoo pojantytärtään arkun toiselta puolelta.
Annan äitiä ei näy kuvassa. Hän on mennyt takana näkyvään navettaan ruokkimaan ja lypsämään lehmiä. Hän oli ensin tarjonnut vieraille karjalanpaistia, perunoita, piirakoita ja sekahedelmäkeittoa. Lopuksi kaikki olivat juoneet kahvia.

- Otahan tyttö suklaata, oli eräs muistotilaisuudessa mukana sanonut otettuaan takkinsa taskusta suklaalevyn. Anna ei ollut koskaan ennen maistanut suklaata, eikä hän pitänyt sen mausta. Hän meni ulos sylkemään sitä suustaan. Syljettyään sitä moneen kertaan hän tallasi vielä lunta päälle.

Isä oli mennyt saattamaan isäänsä kirkonkylän hautausmaalle, mutta Annaa ei   otettu sinne mukaan, vaikka mielellän hän olisi lähtenyt sinne.  Äiti ei lähtenyt ja pitihän hänen jäädäkin kotiin kun oli lapsia, eikä äiti näyttänyt olevan siitä pahoillaan.
Illalla äiti ja isä kertailivat vielä keitä oli ollut paikalla muistotilaisuudessa ja keitä hautausmaalla. He ihmettelivät vähän sitä kun isän yhtä veljeä ei ollut kuulunut eikä näkynyt.

Ukki oli kuollut viikkoa ennen tuon kuvan ottamista. Tuolloin Anna oli aamulla herännyt kahvin tuoksuun ja tuvan puolelle tultuaan hän oli vaistonnut jotain outoa. Hän oli luonut nopean silmäyksen ympärilleen. Lukemattomia kertoja hän oli nähnyt äitinsä kaatavan kahvia kuppiin, ukki oli sängyssään, tuli hellassa, kissat uunin päällä, - ei mitään erikoista. Oli hiljaista, vain vesipata oli alkanut porista hellanperällä.

Kun sitten äiti oli sanonut ukin kuolleen yöllä, kaikki lapset olivat ponnahtaneet ylös kuin vieterit.
- Minä kuulin yöllä kun ukki sano kolomasti jotta hooh-hoijaa, Olavi oli ilmoittanut.
Äiti oli hakenut naapurin Heikin joka oli tehnyt paarit. Yhdessä äidin kanssa he olivat kantaneet ukin rekeen ja hevosvoimin hänet oli sitten viety riiheen.

Kun ukin peti oli korjattu pois ja nurkkaus pesty, niin vielä ennen hautajaisia lysolin tuoksuessa, lapset olivat tajunneet, mikä vapaus heille oli koittanut.
- Hypitäänkö! Anna innosti nuorempia siskojaan. - Hypitään kaikki kun ukki on kuollut! hän sanoi.
Äiti ei pitänyt ajatuksesta, joten Anna meni siskojensa kanssa navetan taakse ja he hyppivät ja nauroivat siellä.
Sairastellessaan Ukki oli ollut vihainen lapsille kun kärsi heidän meluamisestaan. Usein hän oli ottanut kävelykeppinsä ja kopsauttanut sillä lapsia kun he juoksivat hänen sänkynsä läheltä. Usein lapset kerkisivät tietysti juosta karkuun. Mutta kun ukki oli kuollut, niin hänestä oli pelkkää iloa.

Kesällä Anna pääsi isän mukaan hautausmaalla käymään ja sitten he menivät baariin, jossa isä osti Annalle limsaa ja itselleen kahvia.
- Limsa kuohuu mahassa, Anna totesi. Tuolloin Anna joi elämänsä ensimmäistä kertaa limsaa ja se oli hyvää.

Eräänä aamuna Anna heräsi nurkalla olevasta pääskysen pesästä kuuluvaan äänekkääseen ilakointiin.
- Onkohan siellä jo poikasia? Annan mielessä kävi kun ääniä kuulosti olevan enemmän kuin tavallisesti. Tuvasta ei kuulunut kahvin valmistelun ääniä ja Anna nukahti uudestaan. Kun hän myöhemmin heräsi ja meni tuvan puolelle, peltotöihin savotoilta kotiutunut isä oli jo siirtänyt kahvikuppinsa kauemmaksi ja luki Karjalaista pöydän päässä. Kahvipannu oli hellan kulmalla.
- Istu tuohon penkille, isä sanoi pitäen lehteä vasemmassa kädessään sormi sivujen välissä ja kaatoi Annalle kahvia puoli kupillista. Sitten hän levitti lehtensä eikä onneksi nähnyt sen takaa kun Anna otti neljä palaa sokeria. Yhden niistä hän pani heti suuhunsa ja loput kahvin sekaan. Hän näki vilaukselta, että lehden takasivulla sarjakuvassa Fantom oli jo löytänyt Dianansa. Wandaa ei näkynyt.

Pöydän takaa ikkunasta avautunut näkymä oli sinä aamuna erityisen kaunis. Järven takaa nousseen auringon säteet leikkivät peltoaukean keskellä kasvavien koivujen heleänvihreissä lehvistöissä. Koivuja oli kaksi ja ne olivat toisiinsa kiertyneet kuin aidanvitsakset. Pääskyset sujahtelivat ikkunan edestä pontevina kuin kertoakseen jotain vieläkin tärkeämpää.

Tuona päivänä Anna, Ilona ja Hilkka leikkivät rinteessä peltoaitauksen vieressä olevassa multakuopassa. Kuoppa oli pyöreähkö, noin 4-5 metriä läpimitaltaan ja se oli noin metrin syvyinen.
Auringon paahtama multa oli vaaleanharmaata. Kun Anna nousi seisomaan ja valutti multaa sormiensa välistä, tuuli kuljetti sitä jonkin matkaa. Sitä meni hänen silmiinsä ja hän pyyhki hihalla kasvojaan. Sitten hän istuutui maahan ja kaivoi multaan kuoppaa. Syvemmälläkin maassa multa oli hienojakoista, mutta se oli hieman kosteaa ja tummempaa, eikä tuuli kuljettanut sitä. Hän tunsi mullan ja sen viileyden miellyttävänä kämmenissä ja jaloissa kun aurinko porotti lämpimästi.
He muotoilivat mullasta kumpuja kuin suuria leipiä.
Jokin rasahti aidan takana metsässä, eikä lehmiä näkynyt. Silloin lasten omat vaistot heräsivät jota seurasi pieni muutos leikkeihin. Polvillaan istuen he levittivät mekon helmat eteensä ja kaapivat multaa kukin omaan helmaansa. Helmat koottuaan he kannattelivat molemmin käsin kantamustaan ja veivät mullan tuvan ison ikkunan alle josta äiti näki heidät.

Ukin kuoleman jälkeisenä kesänä he leikkivät vielä ukin kuolemaa. Anna rupesi pitkälleen leikkipaikalle multakuoppaan.
- Hoh-hoijjaa! hän sanoi kolmasti, mutta kun Hilkka rupesi itkemään niin se leikki oli lopetettava.
- No, hauvataan sitten nukke, Anna sanoi ja haki tuvasta sellaisen nuken, josta ei enää ollut niin väliä.
He kaivoivat kuopan ja panivat nuken sokeritoppaan. Sitten he asettivat sen kuopan pohjalle ja taputtelivat mullan kummuksi ja poimivat kissankelloja ja päivänkakkaroita kummulle. Ristin he tekivät liiteristä löytämistään kattopäreistä.
- Oi Herra, jos mä matkamies maan…, he lauloivat.
- Hauvataanko vielä toinen nukke, Ilona innostui.
- Minun nuket ei jouva, Anna vastasi ja kun siskoillakaan ei ollut joutavaa nukkea, he lähtivät rantaan katselemaan, olisiko siellä savea, jotta leipoisivat siitä jotain.

Rantaan päin riihen ohi mennessään lapset tuijottivat sen pieneen ikkuna-aukkoon. Mustalla silmällään se tuijotti heitä ja taakseen vilkaistuaan Anna huomasi sen näkevän kaikkialle pihapiiriin, tuvan ikkunoihin ja metsäänkin.
- Kävellään hiljaa, ukki voi katella ikkunasta, Anna varoitti siskojaan.
Rannassa he ottivat vain kiireesti savea ja takaisin tullessa menivät toista kautta kotipihalle. Ennen kun he rupesivat leipomaan savea, he menivät tuvan takaseinustalle.
- Onko siellä kettään? he huusivat riihelle päin.
- … ettään, kuului vastaus.